Viimeinen orientaatiopäivä ja ensimmäinen perhepäivä. Herään aamulla siihen kun toinen huonekavereistani herättää minut. Huomaan uudet perhoset vatsasta, ja sitten vasta tajuan että kello on 7.00. Herätyspuhelun olisi pitäny soida puoli tuntia sitten! Äkkiä vaatteet niskaa, kamat kasaan ja aamupalalle (munat olivat muuttuneet puuroksi). Varttia vaille 8 piti olla kokoushuoneessa, ja hotellihuoneen tyhjä. Huh, siellä meidän hotellihuoneessa oli sähellystä ja vilskettä, kun kolme tyttöä laittaa itseään valmiiksi elämää mullistavaan päivään.
Heti aamupalasta asti pystyi tuntemaan ilmassa uuden innostuksen ja jännityksen. Kaikki olivat hermostuneita. Pitääköhän se perhe musta? Mitä mun pitäisi sanoa ja tehdä kun tapaan heidät ensimmäistä kertaa? Minkälainen koti heillä on? Ovatkohan he mukavia? Tykkääköhän lapset minusta? Mitä jos en ymmärrä heitä?
Jodyn tullessa huoneeseen ja alottaessaan juttunsa kaikki hieman rentoutuvat: vielä ollaan turvassa tutussa porukassa. Lounaan jäljeen porukka lähti omille teilleen. Toiset lähtivät takaisin lentokentälle, toiset rautatieasemalle ja osa jäi hotellille odottamaan perheitään. Itse jäin hotellille odottamaan tietämättä ketä sieltä tulisi ja koska he tulisivat.
Hotellin aulussa tytöt vähenee ja ilmapiiri jäykistyy kellon edetessä. Kaikki minulle tutuksi tulleet au pairit ovat jo tultu hakemaan. Vaihdan paikkaa, jottei tarvitse istua yksin odottamassa. Istun siinä vain kymmenisen minuuttia, kun hotelliin astuu sisään mies valkoisessa paidassa ja mustissa maihareissan. Hän kävelee meitä tyttöjä kohtaan ja kysyy "Paula?" (HUOM: ääntäminen). Nousen seisomaan ja hieman nolostun, kun en ollut tunnistanut häntä. Siinä sitten käteltiin ja halattiin ja koitin olla mahdollisimman luonnollinen, joka oli siinä tilanteessa tietenkin mahdotonta. Autolle saan tietää päivän aikataulun. Max pitää hakea koulusta, ja että ollaan kotona puolen toista tunnin päästä ja illalla mennään syömään.
Automatka ei ollut niin kiusallinen kuin se olisi voinut olla. Greg koitti lausua sukunimeni (en sano sitä täällä, mutta ei ole paljoa eroa Hämäläisestä) ja juteltiin myös vähän orientaatiosta, Suomesta ja minkä takia halusin au pairiksi. Sopeuttamiseni alkoi heti tuosta automatkasta. Greg koitti tehdä selvää teistä joilla ajeltiin, kertoi mitä on missäkin, mitä on tuolla jos käännytään tästä risteyksestä vasemmalle jne. Ihan kuin tuosta olisi jäänyt jotain mieleen.
Max haettiin koulusta. Kotiin kun päästiin Max halusi näyttää kaikki lelut joita hänelle on, halusi olla henkilökohtainen kodinnäyttäjä, ja halusi heti alkaa leikkiä kanssani. Sain hieman toppuu teltua häntä ja muistutin häntä tavaroistani, että ne pitäisi purkaa ja oli heti samaa mieltä.
Francesin tapasin vasta vähän illemmalla, kun mentiin syömään. Ilta meni oikein mukavasti. Luettelin Maxille numerot yhdestä kymmeneen suomeksi, ja hän toisti perässä. Kuusi oli aika lähellä kusta ja seitsemän meni nyt vähän miten sattuu, mutta muuten numerot meni oikein hyvin ensikertalaiseksi. :) En kuitenkaan usko, että hän niitä siinä oppi. Hieman oudolta tuntui, että Greg maksoi minunkin ruokani, mutta niin se vain menee. Perhe maksaa ruuat, oltiin sitten kotona tai ulkona!
Kotona oltiin puol 10 aikaan ja nukkumassa aika tasan 22. Oli se vaan ihanaa laittaa pää omaan tyynyyn (otin mukaan) ja laittaa silmät kiinni pitkän ja jännittävän päivän jälkeen, tietäen että huomenna ei ole pakko herätä seitsemältä.
